Hei, minä täällä taas.
Suuren ahdistuksen pauloissa jätin blogini. Jätin Höyhenen. Jätin pillerit, päiväkirjat, mittanauhan ja puntarin, tuhosin kaiken. En kestänyt sitä mitä tein ympärillä olevilleni, kuolin sisälläni. Lihosin muutamassa viikossa niihin mittoihin, joista alotin. Ajatus ahdistaa, mutta niin ahdistavat nämä blogitkin. Pelottaa käydä täällä, tippua taas. Olen rakastunut, rakastunut ihmiseen ketä varten tahtoisin olla täydellinen. Päivittäin käyn sotaa pääni sisällä, kiellän itseäni vajoamasta.
Pelotti tulla laittamaan tämä tänne. Nyt tuntuu siltä, että minua revitään takaisin jo. En muista, kerroinko teille ystävästäni, kuka sanoi näkevänsä lävitseni. Olin hänelle niin vihainen, olisin tahtonut muuttaa pois hänen luotaan. Viime viikonloppuna kiitin häntä. Hän käski kiittää itseäni, kiittää siitä että kuuntelin. En tiedä kuuntelinko, mutta tuntuu siltä, että olen iloisempi nyt. Kuukautiseni tulivat takaisin, tunsin herääväni taas elollisten maailmaan.
Haluan pyytää anteeksi kaikesta vaikutteista joita täällä jaoin. En tuomitse ketään, tiedän kuinka syvältä on vaikea päästä pois. Jotkut teistä ovat huonommassa kunnossa kuin minä, ja jo tämä oli vaikeaa. Toivon että te keijut, ihanat rakkaat, joidenka kanssa suruni jaoin ja päiväni käytin, löydätte tavan, jolla voitte olla onnellisia. Haluaisin olla kanssanne, rutistaa teitä, tuntuu että käänsin selkäni, petän teidät päättämällä parantua. Älkää ymmärtäkö minua väärin, en tahtoisi tätä.
Ehkä joskus vielä palaan. Ehkä joskus vielä päädyn Höyheneen, ja tapaan siellä vanhat tuttuni. Mutta yritän lyödä lukkoon päätökseni, en tahdo enää koskaan päätyä pinnan alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti